Lähimmäinen vai käännytettävä?

Olen usein törmännyt seurakuntapiireissä seuraavanlaiseen ilmiöön. Uskosta osatonta ihmistä on kohdannut henkilökohtainen tragedia, kuten vaikkapa läheisen kuolema tai vakava sairaus. Monelle uskovaiselle ensimmäinen reaktio on se, että tälle ystävälle pitää rientää kertomaan, että "Jeesus kutsuu sua nyt".

Tulee mieleen, että kohdataanko me tätä ystävää lähimmäisenä, jota on kohdannut suuri suru ja ollaan siinä tilanteessa rinnalla kulkijoita, vai kohdataanko me vain tämä tilanne tilaisuutena evankelioida tämä käännytettävä objekti.

Mielestäni meidän tulisi nähdä tässä surevassa ystävässä ihminen, eikä vain tilaisuutta hankkia hengellisiä irtopisteitä ryntäämällä heti kättelyssä kertomaan Jeesuksen rakkaudesta. Kyllä se vakaumus kertoo itse itsestään ilman, että sitä täytyy olla joka paikkaan tuputtamassa.

Joku viisas on joskus todennut, että meille on luotu kaksi korvaa, mutta vain yksi suu. Mielestäni tämä tulee muistaa kun me kohdataan lähimmäisiämme.