Yhdessä yksinäinen, unohdettu uskovainen

Kesä 2014 alkaa olla lopuillaan. Eipä tullut tänäkään kesänä yhtään soittoa ja pyyntöä viettämään rantapäivää. Seurakunnan nuoria ja nuoria aikuisia siellä kyllä näkyi isoina porukoina, eipä vaan ketään kiinnostanut soittaa mulle ja pyytää mukaan. Vaivautuneet tervehtimiset ja kuulumisten vaihdot, vaikka olisin mieluummin potkinut päällenne hiekkaa. Jos tunnistatte itsenne tästä tekstistä, niin mun puhelinnumero on....tai no antaa olla, en mä kaipaa mitään säälisoittoja. Pitäkää tunkkinne jos en kelpaa.

Kyl mä tietty kelpaan silloin kun ollaan jotain palveluksia vailla. Kun tarvitaan Liftissä videotykille käyttäjää tai kun tarvitaan taksikuskia, kuten kävi kesällä 2013. Olin lentokentällä ja jäin ilman kyytiä koneelta, sitten eräs uskovainen nuori nainen, joka on vuosikaudet kulkenut nenä pystyssä mun ohi seurakunnassa tulee silmät räpsyen kyselemään multa kun käyn siinä vessassa, että onko tuo sun taksi ja paljonko maksaa Keskustaan. Mä vastasin, että kolme kymppiä, jolloin hän päätti sitten oottaa bussia. Ajelin sitten tyhjänä keskustaan. Olis varmaan rahallisesti kannattanu antaa joku alennus, mutta eipä olis oikeesti voinu tän ihmisen kohdalla vähempää kiinnostaa. En myöskään kaipaa sinun palveluksiasi Keskustan kauppaliikkeessä, jossa olet töissä, vaan etsin mieluummin jonkun toisen myyjän palvelemaan.

Tässä oli vaan pari tälläistä esimerkkiä, joihin olen vain tottunut vuosien saatossa. Eikä tämä yksi blogiteksti varmastikaan tule yhtään mitään muuttamaan. Olen sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut persoona, mutta olen todellakin väsynyt siihen pintaliitoon ja naaman pelastamiseen, mitä seurakunnissa näkyy. Riittää kun käyt nuortenilloissa ja sunnuntaikokouksissa ja hymyillen kerrot kuulumiset ja lärpylärpyn. Ketään ei kiinnosta keskiviikkona soittaa ja pyytää vaikkapa kahville tai saunaan.

Mä oon vaan niin väsynyt teihin...